Clinic of professor Feskov

Juhlittuani 35-vuotispäivää muistelin surulla menneitä vuosia. Minulla oli kaikki, mistä nuorena olin haaveillut: mielekäs työ, jossa sain toteuttaa itseäni täysin, kodikas talo, jonka eteen istutetussa puutarhassa kasvoi mitä harvinaisimpia kukkia, komea urheiluauto, kymmeniä valokuva-albumeja ulkomaan matkoista – Englannista, Intiasta, Sri Lankasta, Thaimaasta ja monista muista. Muutama vuosi sitten elämääni löytyi uutta sisältöä – tapasin rakkaan ihmisen.

Ulkopuoliset taisivat kadehtia onnellista pariskuntaa, mutta yhä useammin tullessani lukuisien kavereiden kylään ja kuullessani heidän lastensa jalkojen kopinaa, ensimmäisiä sanoja "avu" ja "äiti", koulu- tai päiväkotiongelmia, tunsin, että omia päämääriä saavuttaessa tärkein, kaikkia menestyksiäni painavampi, jäi minulta puuttumaan ja se oli lapsi.

Vaikka olimme eläneet yhdessä puolisoni kanssa melkein kolme vuotta, kauan kaivattua toista viivaa raskaustestiin ei ilmestynyt. Emme itse eivätkä lukemamme kirjat pystyneet vastaamaan kysymykseen – miksi kahdelta ja vielä nuorelta ihmiseltä ei onnistu niin toivotun lapsen saaminen.

Vaikka tunsin itseni 25-vuotiaaksi ja olin täynnä voimaa ja energiaa, ymmärsin, että aika ei ollut minun puolellani. Siksi teimme mieheni kanssa raskaan päätöksen kääntyä hedelmöityshoitoklinikan lääkäreiden puoleen. Lääkäreiden antama lausunto kuulosti tuomiolta – ennenaikainen munasarjojen vajaatoiminta. Minulle selitettiin, että munasarjoihini ei ole jäänyt munarakkuloita, vaikka naisten hormonien määrä olikin vielä riittävä hyvinvoinnille. Hedelmöitysikäni oli lähestynyt loppua ja munasolu ei olisi kehittynyt munasarjoissani pisimmästä munasarjastimulaatiosta ja suurista hormoniannoksista huolimatta.

Lääkärit neuvoivat meitä käyttämään luovutettua munasolua. Ensin lääkäreiden neuvo tuntui minusta herjaavalta ja vastaukseni oli jyrkän kielteinen. Tämähän ei tulisi olemaan minun oma lapseni, hänestä ei tulisi minun, vaan jonkun vieraan, tuntemattoman naisen näköinen.

Mutta kului päivä, toinenkin, viikko. Tuska ja kohtaloni aiheuttama mielipaha sekä syntyneen tilanteen sietämättömyys vähitellen hellittivät ja jäi vain halu saada lapsi. Päätimme mieheni kanssa osallistua EKO-hoitoohjelmaan, jossa käytetään luovutettuja munasoluja. Emme tunteneet enää itseämme vajaavaisiksi, sillä minun piti kantaa lastamme sisälläni ja luovutettu munasolu oli mahdollisuutemme toteuttaa haaveemme.

Klinikalla meille kerrottiin, että munasolun luovuttaja jää meille tuntemattomaksi eikä miedän tietojamme anneta luovuttajalle. Saimme tietää vain naisen tukan ja silmien värin, pituuden ja painon sekä veriryhmän. Valitsimme ulkonäöltään minua muistuttavan luovuttajan, jolla oli sama veriryhmä.

Klinikalla käyntien ja tutkimusten touhuissa viimeisimmät epäilyt hävisivät, sillä minusta piti tulla äiti. Jännittyneinä ja jopa pelästyneinä odotimme munarakkulapunktiota, munasolujen saamista ja niiden hedelmöittämistä mieheni siittiöillä. Joka päivä lääkärit ilmoittivat meille, miten alkiomme kehittyvät. Ja vihdoinkin alkiot siirrettiin. Olimme seuranneet tarkasti niiden kehitystä ja kovasti odottaneet tätä hetkeä mieheni kanssa – nyt ne olivat jo meidän omia eikä vieraita, pitkän odotuksen ja kaikkien huolien jälkeen.

Raskaustesti määrättiin kahden viikon päähän. Tämä aika meni kuin siivillä, pelon tunne vaihtui toivoon, iloiseen odotukseen, epävarmuuteen ja taas pelkoon – entä mitä jos ei………….?

En tiedä, kuinka kauan en uskaltanut kastella raskautestiä kuppiin ja katsahtaa sitä. Toivoen laskin katseeni ja huutelin miestäni – testi näytti kahta vahvaa, muutaman vuoden ajan odotettua viivaa. Veritesti vahvisti virtsatestin tulokset – olin raskaana.

Siitä tapahtumat alkoivat vyörymään – kolme viikkoa alkioiden siirtämisen jälkeen ultraäänitutkimuksessa lääkärit näkivät hedelmöityneen munasolun, viiden viikon päästä näkyi jo, että sikiömme sydän löi ja raskausviikolla 20 tunsin jo pienokaisen ensimmäisiä liikkeitä.

Sitten oli lisää ultraäänitutkimuksia ja lääkärissä käyntejä ja tietenkin odotusta, lapsemme odotusta. Eilen illalla heräsin toistuvista kivuista alavatsassa ja ristiselässä. Kivut voimistuivat, tihenivät ja muuttuivat säännöllisiksi. Ovatko nämä sittenkin supistuksia ja pitkä matkamme, täynnä pettymyksiä, epätoivoa, epäilyksiä, pelkoja, toivoa oli päättymässä ja uusi, kolmen rakastavan ihmisen perheen matka oli alkamassa.

Olen synnytyslaitoksella, vieressäni tuhistaa nenäänsä pikkuihminen, minun lapseni. Koko matkaa muistellessani minua hävettää, kuinka edes voin epäillä, että tämä pikkuinen, joka oli potkinut sydämeni alla muutaman viime kuukauden ajan, jonka synnytin vain muutama tunti sitten ja joka heti synnytyksen jälkeen nukahti syliini, ei tuntuisi omaltani?